Satu-Sanna ja Sutinen on lastenkirja, jonka kirjoittajaa en enää muistanu, mutta googlehan senkin tiesi kuten myös sen että tuo ihana kirja on painettu 1981. En tarkalleen muista millanen tarina tuossa kirjassa on, mutta muistin hyvin vihreän kannen ja siinä keikistelevät tyypit. Oleellisin, tähän päivään vaikuttava seikka ei kuitenkaan ole kirjan tarina vaan se, miten osuva kuvaus se on kahden kaveruksen 90-luvun aikaisista muistoista. Kokoonpano oli Satu, Sanna ja Sutiset.
Tuskin oltiin edes kouluikäisiä, kun jo määrätietoisesti päätettiin "tänään haetaan ulos koko Ounasrinteen koirat". Ounasrinne on asuinalue Rovaniemellä, jossa molemmat asustettiin tuolloin. Mentiin ovelta ovelle kysyen "onko teillä koiraa?". Tästä tietysti ensin keskusteltiin (riideltiin) tovi, että kumpi joutuu kysymään. "Ei ne meitä kuitenkaan tunne"-rohkaisuin mentiin siis oven taakse, sen enempää asiaa miettimättä. Usein vastaus oli "Ei meillä ole koiraa", mutta toisinaan lykästi ja talossa sattui karvainen kaveri majailemaan. Sitä sitten pyydettiin saada mennä joko "silittämään" ja parhaimmassa tapauksessa "taluttamaan". Ja voi kuinka ihania ja ihmeellisiä ne kaikki Nallet, Jamit ja Mörrit olikaan. Joidenkin taluttamisesti sai palkkioitakin, Santtu-kettuterrieriltä esimerkiksi sai yleensä jäätelöä tai karkkia. Mutta ei sillä niin ollu väliä, kunhan sai "taluttaa".
Talvikaudet Satu-Sanna ja Sutiset viettivät kelkkareiteillä. Sutisille hankittiin vetovaljaat ja muutaman kymmenen kilon painoiset Satu&Sanna toimivat kuljettajina. "Eteeeeeen"-käskyllä valjakko saatettiin matkaan ja reitit joita näin kuljettiin oli kymmeniä kilometrejä ja reissut saatto evästaukoineen kestää koko päivän. Toisinaan etenkin Sadulla oli tapana väsähtää ja tämä aiheutti kulkijassa välittömän "itkupotkuraivari"-kohtauksen ja tällöin laulu alkoi raikaamaan kinoksissa "Ei itketä lauantaina, ei viitsitä murjottaa" - ja äkkiä se murjotus sitten ohi menikin...
Tarinoita noilta ajoilta on mielessä kymmenittäin, mutta päälimmäisin ja kaikkia tarinoita yhdistävä seikka on se uskomaton innostus, joka meillä jo tuolloin oli koiria kohtaan. Kukaan ei tiedä mistä se oli peräisin, koska kummankaan meistä kotona ei ollut koiraa, eikä niitä myöskään saanut sinne suureksi harmiksemme hankkia. Typerät "porukat" ei tietenkään uskonu sitä perinteistä "kyllä minä sen ite hoidan"-virttä. Ehkä juuri tämä ajoi meidät aina vaan eteenpäin tässä harrastuksessa ja halu oppia uutta oli hillitön.
Useaan kertaan on kuultu Satu-Sannan vanhempien ääneen toivovan, että voi kumpa edes murto-osan tuosta innostuksesta olis voinu suunnata vaikkapa koulunkäyntiin, niin olis molemmat helposti kirjottanu 6 ällää! No, ei kirjotettu ei, vaikkaki molemmat tahollaan koulut läpi räpiköikin. Mutta paljon saatiin aikaan myöhemmin harrastuksen parissa, eikä loppua innostukselle näy - päinvastoin kai voidaan puhua jo hulluudesta! ;o) Mutta, niinhän se vain on, että:
"There is only one success - to be able to spend your life in your own way."
- Christopher Marley
Lisää tästä ja paljon muusta myöhemmin, nyt unikuvia.
Sanna
