Koiraharrastus vietynä tälle tasolle kuin se minulla ja monella kaltaisellani hörähtäneellä on, ei ole enää pelkkä harrastus vaan elämäntapa. Koirat ovat osa minua ja uskon, että ne tulevat kuulumaan elämään tavalla tai toisella ihan sen loppuun saakka. Hyvässä ja pahassa.
Ennenkaikkea koiraharrastus on tuonut minulle valtavan määrän ystäviä, ympäri maailman. Olen tutustunut upeisiin ihmisiin, joilta olen oppinut paljon, enkä ainoastaan koira-asioissa, vaan muutenkin elämästä. En uskalla edes ajatella, kuinka paljosta olisin jäänyt paitsi ellen olisi ajautunut harrastamaan juuri koiria. Olen päivittäin tekemisissä hyvin paljon erilaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa tuskin koskaan muuten olisin ajautunut tekemisiin tai jopa ystävystymään.
Todennäköisesti ilman tätä harrastusta edelleen inhoaisin englannin kieltä ja sen puhumista. En toki edelleenkään sitä osaa, mutta käytettyäni sitä päivittäin jo vuosien ajan, juuri harrastukseni pakottamana, olen alkanut ymmärtää, kuinka suuri merkitys sillä on, että pystyy kommunikoimaan ja olemaan yhteydessä myös muiden maiden ihmisiin. Se laajentaa maailmankatsomusta ja avaa ihan toisenlaisia mahdollisuuksia oppia uutta.
Koiraharrastuksen myötä olen matkustanut aika paljon ja ennen kaikkea oppinut selviämään tilanteesta kuin tilanteesta. Jokainen, joka on körötellyt rekkurekkoineen pitkin Via Balticaa, tietää että se on kaukana sellaisesta matkustamisesta, mitä ns. normaalit ihmiset harrastavat. Vuosien varrella on oltu keskellä mitä ihmeellisimpia sattumuksia ja tilanteita, mutta niistäkin on selvitty. Tätä kautta myös suhtautumiseni erilaisiin elämässä tapahtuviin haasteisiin on varmasti kehittynyt ihan toisenlaisiin mittoihin, kuin se olisi ilman näitä hc-reissuja ties minne. Näiden reissujen myötä maailma on pienentynyt aikalailla, esimerkiksi omalla autolla Rigaan on "pikkumutka" meille koiraihmisille. Ei ole yksi eikä edes kaksi kertaa, kun sukulaiset tai työkaverit ovat ihmetelleet näitä meikäläisen viikonloppureissuja ja tapaa rentoutua. Vanhemmista puhumattakaan - niille nyt ei vieläkään uskalla kertoa puoliakaan ;o)
Tässä nyt muutamia esimerkkejä harrastuksen hyvistä puolista. Nämä edellä mainitut seikat eivät sinänsä vielä anna vastausta siihen, miksi jaksan vuodesta toiseen föönata, trimmata ja puunata koiria. Pitää ne kunnossa niin henkisesti kuin fyysisesti. Vain koiraihmiset tietävät, kuinka paljon aikaa ja etenkin rahaa siihen saa kulumaan, jos ja kun siihen panostaa 100%. Olen suorastaan hysteerisen tarkka koirien pesupäivistä ja tunnen suurta ahdistusta, jos syystä tai toisesta joudun niitä siirtämään. Siksipä pidän niistä kiinni viimeiseen saakka - työ tekijänsä palkitsee, sanotaan. Jopa hurjimpina (ja ne oli hurrrrrjia ne ;) pilevuosina pidin koirat tiptop-kunnossa ja niitä herättiin föönaamaan, huvitti sillä hetkellä tai ei. Joku muu olisi mielummin potenut darransa muualla kuin kylpyhuoneessa föönin ja harjan kanssa. Verta, hikeä ja kyyneleitä - mikäs sen ihanampaa? Uskoisin, että suurin syy tähän jopa hulluuden rajoille yltävään periksiantamattomuuteen on ihan ihan perinteisessä suomalaisessa sisussa. Kun johonkin ryhdytään, se tehdään kunnolla. Toinen syy, uskoakseni on sitten se ilmiö, mikä jaksaa yllättää vielä vuosienkin jälkeen. Kanssaharrastajien hillitön paskanjauhaminen. Pahoittelut karkeasta kielenkäytöstäni, mutta mitäpä sitä kiertelemään. Tästä seuraavassa.
En usko, tai en ainakaan tiedä, että missään muussa harrastuksessa olisi yhtä raadollista ja julmaa kanssakilpailijoiden ruotimista kuin koiraharrastuksessa on. Uskallan väittää näin, koska kontrasti koiraharrastuksessa kohtaamien suoranaisten kusipäiden määrä suhteessa muussa elämässäni vastaavien yksilöiden kohtaamiseen on huikea. Pitkään perustelin sitä sillä, että meillä kilpaillaan koirien, ei esimerkiksi jääkiekkomailojen tai kiekkojen kanssa. Se, että kyseessä on elävä olento, johon kiinnytään aivan toisella tavalla, voisi selittää jotain, mutta ei toki kaikkea. Tämä selittää sen, että sen oman kullannupun arvostelu saattaa joskus ottaa koville. Mutta ei, se ei toki selitä sitä, miksi yleensä unohdetaan itse koira ja keskitytään ihmisten ruotimiseen. Onneksi itselläni on sen verran kova pää, että unohdan välittömästi suurimman osan jutuista ja juoruista, mitä olen itsestäni vuosien varrella kuullut. Jos olisin tiennyt 20v sitten tai saatikka, että vanhempani olisivat tienneet, millaiseen pyöritykseen ja suoranaisen henkisen väkivallan uhriksi joudun, tuskin olisin valinnut tai minun olisi annettu valita "mukavaa koiraharrastusta". Kyselkää siis vanhemmat alaikäisten lastenne perään ja seuratkaa vähän, millaista koiraharrastusta he viettelee ja missä seurassa. Oma lukunsa ovat tietysti ne äiti-tytär-parivaljakot, joista ei tiedä aina, että kumpi on epäkypsempi (koira)harrastaja. Toivon sydämeni pohjasta, että oma tyttäreni valitsee mukavampia harrastuksia tai että valitsee ainakin jonkun muun rodun ;)
Selän takana jauhamista on ollut aina ja tulee aina olemaan, se on selvää. Mutta etenkin nyt netin valtakautena sellainen pahansuopaisuus ja toisista ihmisistä nimellä julkisesti tehtävä analysointi ja asioiden repiminen on saanut aivan toisenlaiset mittasuhteet. Kyllä, näiden puheiden ja ihmisten yläpuolella kannattaa olla. Se on selvää ja siihen olen kovasti ainakin omalta osaltani pyrkinyt jo vuosien ajan. Mutta missä menee raja ja kuinka paljon pitää sietää? Minäkin olen kuitenkin vain ihminen ja joskus se mitta vaan täyttyy tai tulee tarve puolustautua, se lienee ihan normaalia. Yleensä kuitenkin, ainakin nykyään, ymmärrän, ettei idioottien kanssa kannata alkaa väittelemään.
Jotkut rakkaan lajin parissa vuosia olleet ovat ajautuneet siihen kierteeseen, että nostelevat syytteitä toisiaan vastaan millon mistäkin. Tähän ei kukaan kaiketi halua, en ainakaan minä koe sitä mielekkääksi. On totta, että fiksu ihminen osaa suodattaa näitä asioita ja löytää kyllä kaltaiseensa seuraa - ja päinvastoin. Jokaisella meillä on kuitenkin omat jalat, joilla äänestää ja toivon mukaan omat aivot, joilla ajatella. Joku on kuuluisa siitä, että naamasta paistaa katkeruus jo kilometrien päähän, toinen taas siitä, että on porukassa kuin porukassa uskomaton hämmentäjä ja aina ajamassa jotain draamaa huutelemalla millon mitäkin. Joku taas vaihtaa mielipidettä ja kaveria sen mukaan, kuka milloinkin on "in". Sitten on nämä näsäviisaat, jotka eivät ole juuri mitään itse saavuttaneet, mutta kuvittelevat tietävänsä kaikesta kaiken. Niin, mikä on sinun "juttu", mistä olet kuuluisa? Siinäpä pohtimista.
Ahhh, mä niin lakastan mun hallastusta <3
