"Kukaan ei ole hyödytön. Aina voi olla edes huonona esimerkkinä."

Olen vuosikausia harrastanut koiria ja koiranäyttelyitä ja edelleen, lähes päivittäin, se maailma jaksaa hämmästyttää. Yhtälailla positiivisesti ja negatiivisesti. Parhaimmillaan tämä harrastus antaa niin paljon, ettei sitä edes osaa sanoin kuvailla. Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, miksi tämä harrastus on meikäläiselle niin tärkeä. Pelkkä tylsä toteama "harrastus tuo sisältöä ihmisen elämään" ei sellaisenaan anna vielä kovin kattavaa vastausta. Siksipä ajattelin nyt ihan ääneen pohtia vastauksia, syitä ja seurauksia.

Koiraharrastus vietynä tälle tasolle kuin se minulla ja monella kaltaisellani hörähtäneellä on, ei ole enää pelkkä harrastus vaan elämäntapa. Koirat ovat osa minua ja uskon, että ne tulevat kuulumaan elämään tavalla tai toisella ihan sen loppuun saakka. Hyvässä ja pahassa.

Ennenkaikkea koiraharrastus on tuonut minulle valtavan määrän ystäviä, ympäri maailman. Olen tutustunut upeisiin ihmisiin, joilta olen oppinut paljon, enkä ainoastaan koira-asioissa, vaan muutenkin elämästä. En uskalla edes ajatella, kuinka paljosta olisin jäänyt paitsi ellen olisi ajautunut harrastamaan juuri koiria. Olen päivittäin tekemisissä hyvin paljon erilaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa tuskin koskaan muuten olisin ajautunut tekemisiin tai jopa ystävystymään.

Todennäköisesti ilman tätä harrastusta edelleen inhoaisin englannin kieltä ja sen puhumista. En toki edelleenkään sitä osaa, mutta käytettyäni sitä päivittäin jo vuosien ajan, juuri harrastukseni pakottamana, olen alkanut ymmärtää, kuinka suuri merkitys sillä on, että pystyy kommunikoimaan ja olemaan yhteydessä myös muiden maiden ihmisiin. Se laajentaa maailmankatsomusta ja avaa ihan toisenlaisia mahdollisuuksia oppia uutta.

Koiraharrastuksen myötä olen matkustanut aika paljon ja ennen kaikkea oppinut selviämään tilanteesta kuin tilanteesta. Jokainen, joka on körötellyt rekkurekkoineen pitkin Via Balticaa, tietää että se on kaukana sellaisesta matkustamisesta, mitä ns. normaalit ihmiset harrastavat. Vuosien varrella on oltu keskellä mitä ihmeellisimpia sattumuksia ja tilanteita, mutta niistäkin on selvitty. Tätä kautta myös suhtautumiseni erilaisiin elämässä tapahtuviin haasteisiin on varmasti kehittynyt ihan toisenlaisiin mittoihin, kuin se olisi ilman näitä hc-reissuja ties minne. Näiden reissujen myötä maailma on pienentynyt aikalailla, esimerkiksi omalla autolla Rigaan on "pikkumutka" meille koiraihmisille. Ei ole yksi eikä edes kaksi kertaa, kun sukulaiset tai työkaverit ovat ihmetelleet näitä meikäläisen viikonloppureissuja ja tapaa rentoutua. Vanhemmista puhumattakaan - niille nyt ei vieläkään uskalla kertoa puoliakaan ;o)

Tässä nyt muutamia esimerkkejä harrastuksen hyvistä puolista. Nämä edellä mainitut seikat eivät sinänsä vielä anna vastausta siihen, miksi jaksan vuodesta toiseen föönata, trimmata ja puunata koiria. Pitää ne kunnossa niin henkisesti kuin fyysisesti. Vain koiraihmiset tietävät, kuinka paljon aikaa ja etenkin rahaa siihen saa kulumaan, jos ja kun siihen panostaa 100%. Olen suorastaan hysteerisen tarkka koirien pesupäivistä ja tunnen suurta ahdistusta, jos syystä tai toisesta joudun niitä siirtämään. Siksipä pidän niistä kiinni viimeiseen saakka - työ tekijänsä palkitsee, sanotaan. Jopa hurjimpina (ja ne oli hurrrrrjia ne ;) pilevuosina pidin koirat tiptop-kunnossa ja niitä herättiin föönaamaan, huvitti sillä hetkellä tai ei. Joku muu olisi mielummin potenut darransa muualla kuin kylpyhuoneessa föönin ja harjan kanssa. Verta, hikeä ja kyyneleitä - mikäs sen ihanampaa? Uskoisin, että suurin syy tähän jopa hulluuden rajoille yltävään periksiantamattomuuteen on ihan ihan perinteisessä suomalaisessa sisussa. Kun johonkin ryhdytään, se tehdään kunnolla. Toinen syy, uskoakseni on sitten se ilmiö, mikä jaksaa yllättää vielä vuosienkin jälkeen. Kanssaharrastajien hillitön paskanjauhaminen. Pahoittelut karkeasta kielenkäytöstäni, mutta mitäpä sitä kiertelemään. Tästä seuraavassa.

En usko, tai en ainakaan tiedä, että missään muussa harrastuksessa olisi yhtä raadollista ja julmaa kanssakilpailijoiden ruotimista kuin koiraharrastuksessa on. Uskallan väittää näin, koska kontrasti koiraharrastuksessa kohtaamien suoranaisten kusipäiden määrä suhteessa muussa elämässäni vastaavien yksilöiden kohtaamiseen on huikea. Pitkään perustelin sitä sillä, että meillä kilpaillaan koirien, ei esimerkiksi jääkiekkomailojen tai kiekkojen kanssa. Se, että kyseessä on elävä olento, johon kiinnytään aivan toisella tavalla, voisi selittää jotain, mutta ei toki kaikkea. Tämä selittää sen, että sen oman kullannupun arvostelu saattaa joskus ottaa koville. Mutta ei, se ei toki selitä sitä, miksi yleensä unohdetaan itse koira ja keskitytään ihmisten ruotimiseen. Onneksi itselläni on sen verran kova pää, että unohdan välittömästi suurimman osan jutuista ja juoruista, mitä olen itsestäni vuosien varrella kuullut. Jos olisin tiennyt 20v sitten tai saatikka, että vanhempani olisivat tienneet, millaiseen pyöritykseen ja suoranaisen henkisen väkivallan uhriksi joudun, tuskin olisin valinnut tai minun olisi annettu valita "mukavaa koiraharrastusta". Kyselkää siis vanhemmat alaikäisten lastenne perään ja seuratkaa vähän, millaista koiraharrastusta he viettelee ja missä seurassa. Oma lukunsa ovat tietysti ne äiti-tytär-parivaljakot, joista ei tiedä aina, että kumpi on epäkypsempi (koira)harrastaja. Toivon sydämeni pohjasta, että oma tyttäreni valitsee mukavampia harrastuksia tai että valitsee ainakin jonkun muun rodun ;)

Selän takana jauhamista on ollut aina ja tulee aina olemaan, se on selvää. Mutta etenkin nyt netin valtakautena sellainen pahansuopaisuus ja toisista ihmisistä nimellä julkisesti tehtävä analysointi ja asioiden repiminen on saanut aivan toisenlaiset mittasuhteet. Kyllä, näiden puheiden ja ihmisten yläpuolella kannattaa olla. Se on selvää ja siihen olen kovasti ainakin omalta osaltani pyrkinyt jo vuosien ajan. Mutta missä menee raja ja kuinka paljon pitää sietää? Minäkin olen kuitenkin vain ihminen ja joskus se mitta vaan täyttyy tai tulee tarve puolustautua, se lienee ihan normaalia. Yleensä kuitenkin, ainakin nykyään, ymmärrän, ettei idioottien kanssa kannata alkaa väittelemään.

Jotkut rakkaan lajin parissa vuosia olleet ovat ajautuneet siihen kierteeseen, että nostelevat syytteitä toisiaan vastaan millon mistäkin. Tähän ei kukaan kaiketi halua, en ainakaan minä koe sitä mielekkääksi. On totta, että fiksu ihminen osaa suodattaa näitä asioita ja löytää kyllä kaltaiseensa seuraa - ja päinvastoin. Jokaisella meillä on kuitenkin omat jalat, joilla äänestää ja toivon mukaan omat aivot, joilla ajatella. Joku on kuuluisa siitä, että naamasta paistaa katkeruus jo kilometrien päähän, toinen taas siitä, että on porukassa kuin porukassa uskomaton hämmentäjä ja aina ajamassa jotain draamaa huutelemalla millon mitäkin. Joku taas vaihtaa mielipidettä ja kaveria sen mukaan, kuka milloinkin on "in". Sitten on nämä näsäviisaat, jotka eivät ole juuri mitään itse saavuttaneet, mutta kuvittelevat tietävänsä kaikesta kaiken. Niin, mikä on sinun "juttu", mistä olet kuuluisa? Siinäpä pohtimista.

Ahhh, mä niin lakastan mun hallastusta <3

Antakaa Armoa!

"Jos aina huutelee, ei ehi kuuntelee.
Pienet elämät pyörii sen ympäril, mitä muut tekee
Monet ei vissii ymmärtäny homman riskei. Sydänveri ei myyny ni nyt kokeillaan vitsei
Ei oo pois multa, ni mitä siit. Viha on liian vahva sana, sanotaan etten pidä siit.
Viisas mies sanoo: "Älä riitele hölmöjen kaa, tai vajoot niiden tasolle ja hukut niiden sekaan."
Leuat louskuu, toimis varmaan muuten, mut mun kunniani kestää teiän huutelut."
Elastinen - Suut Käy

Siiri on saapunut!

Ja niin muutti Satu, Sanna ja Sutiset muotoaan ja sai joukkoonsa Siirin, joka tietysti rimmaa hyvin muuhun seurueeseen. Siiristä tuli Siiri jo kauan ennen syntymäänsä, vaikka kuinka yritin ajatella Wilmamaisesti niin ei, Siiriltähän hän näyttää ja hyvä niin. Viralliset nimenantajaiset on elokuussa, siihen asti jännätään millanen nimirimpsusta lopulta tulee.

Ajattelin nyt kertoa kuukauden sulateltuani siitä paljon puhutusta ja pelätystä synnytyksestä omin sanoin. Moni on sitä kysellyt, että kuinkas se sitten meni ja tässä se nyt tulee. Ei sisällä rajuja yksityiskohtia eli ihan niin kovin kirjaimellisesti en aio kertoa, enkä havoinnollistaa kuvin :D

Siirihän syntyi kilttinä tyttönä täsmällisesti juuri sinä päivänä, mikä hänelle oli syntymäpäiväksi ennustettu, onhan sitä nyt pidettävä kiinni deadlinesta! Lauantaiaamuna 23.6. klo 11 hän siis saapui maailmaan ja mitä tapahtui ennen sitä on hieman hatarassa muistissa, mutta yritän. Olin ollut aikamoisen kipeä jo koko kesäkuun, en tiedä onko se sitä kuuluisaa huonoa tuuria vai mitä, mutta kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna oltiin pohjosessa Joel-serkun lakkiaisissa ja sillä reissulla niskani ns. nyrjähti eli otti nokkiinsa, ilmeisesti sai kylmää/vetoa/mitälie, mutta kipeäksi se meni. Rovaniemellä jo kävin lääkärissä sen takia ja lopulta myös moneen kertaan Jyväskylässä. Kaiken kaikkiaan en edes muista kaikkia vaiheita, mutta pahimmillaan tein 1,5h töitä, että pääsin sängystä ylös. Jonkinmoista hermokipua se oli ja sattui niin pirusti! En tiedä oliko tämä muutaman viikon kestänyt episodi ennen synnytystä sitten jonkinmoinen "kipuun totutteluvaihe" kun en jälkeenpäin osaa sanoa, kumpi oli pahempi, tämä niskakipu vaiko se itse synnytys :D

No, tuolla juhannusviikolla ne supistelut sitten alkoi. Maanantai-tiistai yönä jo valvoin melkein koko yön niiden takia ja sen seuraavankin, olin siis kipeä ja tässä vaiheessa noita oli tasaisesti läpi yön noin 15min välein ja kestivät puolisen minuuttia. Eihän sitä ihminen voi tietää, millon ne on niitä "oikeita" kipuja ja koska sinne sairaalaan pitää singahtaa. Keskiviikkoaamuna lähdettiin kuitenkin käymään tsekkauksessa, kun alkoi tuntua ettei kipujen kanssa pärjää. Tilanne oli jonkinverran edennyt ja sain päättää, lähdenkö vielä kotiin venailemaan sitä, että alkaa tosissaan tapahtua vai jäänkö sairaalaan. Kotiinhan me vielä mentiin ja kyllä sapetti sen parikymppisen hoitsun kommentti kun tehtiin siinä kotiinlähtöä "tiedätkös sinä sitten koska sinun pitää tänne tulla takaisin, ettet liian hätiköidysti lähde tulemaan?" No, sillä sekunnilla päätin, etten ainakaan tule enää kertaakaan ns. turhan takia. Juhannusaattona sitten mentiin mökille 60km päähän ja edelleen supisteli tasaisen tappavaan tahtiin ja automatkanhan oli yhtä helvettiä, sanomattakin selvää. Tuo Juhannusaattohan oli tosi aurinkoinen päivä, varmaan aurinkoisian tänä kesänä ja eihän siitä nyt ihan kauheasti kyennyt nauttimaan. Maisemat ja ilma oli kuitenkin ns. kohillaan ja näitä portaita yritin ravata ylös ja alas, jotta alkais vihdoin jotain tapahtua.

Savusaunassakin käytiin, mutta eihän siitä tainnu enää kauhean paljon kyetä nauttimaan, ainakaan ilmeestä päätellen;

Pallomaha, joka on enää muisto vain :))

Viimehetkiä enne synnytyssalia feat JuhannusPlulu

Tässä vaiheessa Uunollaki vielä nauratti :D

Iltaa kohti se meno sitten ns. karkas lapasesta ja en tiedä oliko konjakki-ryyppy se mikä laittoi pyörät pyörimään...puolilta öin lähdettiin ajamaan kotiin, jossa olin sitten vielä sitämieltä, että minähän menen nukkumaan kun väsyttää. Kävin suihkussa ja viihdyin sen jälkeen ehkä minuutin vaakatasossa ja sitten mentiin. Läksin muuten Ainot jalassa, siinä ei paljon ehtiny punnertaa mitään fiksumpaa kenkää jalkaan. Puuteria tosin laitoin nassuun ja hiuksetki taisin harjata - pötypuhetta semmoset, että synnyttämään lähtevä ei mieti meikkiä! :D No, kolmen aikaan yöllä oltiin sairaalassa ja siitä mentiinkin sitten suoraan synnytyssaliin. En kyllä edes siinä vaiheessa tajunnu, että nyt on ns. tosi kyseessä, ajattelin kai mielessäni että kohta tulee joku hoitsu kuitenkin kertomaan, että "menkäähän vielä kotiin oottelemaan ja tulkaa sitten kun ette enää pärjää siellä". No ei tullut ei. Sain kipupiikin heti ja toisen tunnin päästä. Aamukuudelta Dimitri-niminen lääkäri tuli antamaan epiduraalin (luojalle kiitos tästä keksinnöstä!) ja sitten helpottikin olotila huomattavasti ja pystyin nukkumaankin jokusen tunnin. Seiskan maissa kävi kätilö toteamassa, että "tämäpä etenee, melkeen hiukset näkyy jo" :DD - mutta jatkettiin vielä torkkumista. Ysin aikaan sitten kätilö kerto, että parisen tuntia niin homma on ohi. Siis täh, olin ihan puulla päähän lyöty. En siis edelleenkään kai tajunnu, että homma oli vähintäänkin käynnissä saatikka että se olis kohta ohi. En ollut tuohon mennessä juurikaan huutanut, kiroillut enkä raivonnut. Ähissyt korkeintaan itsekseni. Uunokaan ei saanu nauttia mistään haukkumisista tai manaamisesta, tais olla pettyny! Lopulta vähän ennen yhtätoista joku asiaankulkuva laite antoi vauvasta jonkinlaisen sydänhälytyksen, jota en itse edes tajunnut tapahtuneen. Yhtäkkiä vaan huoneessa olikin porukkaa ku pipoa ja siinä kohtaa oli vähän sellanen olo, että mitähän tässä nyt tapahtuu. Sitä ei siis sen enempää alettua selittelemään ja näin pitää tietysti ollakin. Pirren jalat sidottiin salamannopeudella sänkyyn kiinni, vauva imukupin avustuksella ulos ja niin syntyi Siiri <3

Vastasyntynyt Siiri

Onneksi ollaan Suomessa eikä missään öö...Siperiassa, ihmiset osaa hommansa ja siihen voi luottaa. Lastenlääkäri tutki vauvan heti ja totesi ettei sydänäänissä ole mitään huolestumisen aihetta ja pikkuhiljaa se väenpaljouskin huoneesta tasottui :) Ja siitä lähtien onkin sitten ihmetelty pientä Prinsessaa.

Joku viisas on kertonu, että sen kyllä huomaa koska supistukset on niitä "aitoja" ja sitten on jo kiire sairaalaan. Itse en huomannut mitään eroa noiden alkuviikon pahimpien supistusten ja noiden ns. oikeiden välillä, ilmeisen kipeä oon siis ollut koko sen viikon. Tämä siis ehkä vaikutti siihen, etten kokenut itse synnytystä mitenkään niin kovin kamalana tai kivuliaana. Synnytyksen kesto oli 14h ja risat eli se merkittiin alkaneeksi Juhannusaattoiltana klo 22. Suht helpolla taisin päästä siis, jos tuosta 14 tunnista noin 3-4h pystyin nukkumaankin. Olkoon tämä tallanen toisenlainen synnytystarina, tällasen olisin itse ainakin halunnut lukea ennen h-hetkeä. Se olis kannattanu uskoa mitä äiti sano, että synnytyshän on maailman luonnollisin asia :))

Yhden tunnin ikäinen Siiri :)

Vauvahömpötyksiä ja muita sättäämisiä

Ja niin tuli aika kaivaa tämäkin blogi esiin talviunilta, viimeisin päivitys näkyy olevan joulukuulta ja nythän on jo kesä - luoja paratkoon! No, kertonee ehkä siitä, että kevät on ollut paitsi hektinen myös sangen erityinen meilläpäin. Paljon on touhuttu niin töissä, kotona kuin harrastuksissakin. Maaliskuun puolessa välissä seurakuntamme siirtyi uusille, väljemmille neliöille Tikkakosken pusikoihin ja olemme olleet kukin tahollamme erittäin tyytyväisiä päästessämme eroon Rasinrinteen kulmista ja etenkin Arenna-yhtiöistä, joita en voi suositella yhtään enkä kenellekään! Karvaiset kaverit ovat hyvin onnellisia uudesta isosta pihasta ja tarpeeellisista telmimistiloista. Hermannia kiinnosti tänä keväänä erityisesti tulvat ja tässä suuri saalistaja Hoo Moilanen ihmettelee isoa ääntä, joka huimasta koskesta (hänen mittapuullaan) muodostui:

Jopa meikäläisellä on alkanu kiinnostaa josko tuolta kukkupenkeistä kasvais joskus muutaki ku horsmaa :D Paljon on opeteltavaa tällä saralla, koska itsehän olen huikean taitava noiden erinäisten kasvien tappamisessa - no ehkä Kibe-serkku yltää vastaavilla taidoillaan lähimmäs eli onneksi meitä on edes kaksi, voidaan vallan vertailla erilaisia viattomien kasvien tappamistaktiikoita ja niiden tehoja. Olemmehan jo elämämme hyvin varhaisessa vaiheessa tulleet meidän mamman toimesta palkatuiksi kasvimaan kitkemishommiin,  jota innolla sitten teimmekin dollarin kuvat silmissä...tehokasta, perusteellista ja periksiantamotonta kitkemistä useita tunteja, jonka seurauksena TÄYSIN tyhjä kasvimaa, jonne ei KOSKAAN kasvanut MITÄÄN!

No, alla kuitenkin kaksi todistusaineitoksi kelpaavaa kasvitapausta, molemmista olen erityisen ylpeä! No, kukaan ei ole seppä syntyessään vai kuinka se meni...

Vehkaparka x2

 
Lulu puolestaan on huumorintajuttomana arjen sankarina kunnostautunut uusien, spanielille sopivien nukkumapaikkojen etsimiseen. Pyykkikorissa nukkumisen (tai no alkuun sen päällä kunnes tapahtui kannen romahtaminen ja alta paljastui vieläkin pehmeämmät mestat...) lisäksi Lulun erikoisiin kuuluu mm. kaapit ja on hän myös opettanut jälkikasvulleen erilaisia lähestymistapoja mm. kuivausrumpuun. Elämä spanielin kanssa ei ole tylsää!

Plulu ei ole tullut vielä ulos kaapista.

KilinKolin Pentu(Perkele) on kunnostautunut koirakilpailuissa kevään aikana - ja yllättänyt palvelijansa täysin menestyksen määrällä! Niin se vain meidän katkarapukin alkaa kasvamaan miehen mittoihin, hitaasti mutta varmasti. Edelleen hän kuitenkin on hyvin valikoiva ruokansa suhteen ja tässä hommassa tovereilla onkin suuri rooli kuten kuvasta näkyy, paikalla ovat viralliset valvojat (ja epäviralliset patistajat) Hermanni ja Lulu. Alkaa se nappula menemään parempiin suihin ennätystahdilla ku kaverit vähän avittaa :))

Hermannilla on myös ollut haastavat ajat, koska kotiin on kannettu milloin mitäkin Colinin voittamia rottia, rättejä ja aktivointipelejä. Kyllä siinä on setterillä käpälät täynnä hommia kun yrittää kaikkia huoltaa ja hoitaa hänelle osoitettu tehtäviä arvokkuudella.

Hemma, majava ja joku kolmas lötkö-heimoon kuuluva elukka. Näistä kaksi viimeksi mainittua Colin valitsi palkintokojusta isoveikalle :)

Tampereen karkeloista Kilari kantoi veljelleen pelin, jota hän ei itse kuitenkaan ole ryhtynyt pelaamaan... "lienee liian vaativa herneaivolle" toteaa Hermanni ja kaataa kaikki keilat alta aikayksikön :D

Uuno puolestaan on joutunut koville hänkin - ei ole tämän bändin kaitseminen helppoa touhua. Kaiken säksätyksen joutuu ottamaan vastaan ja kaikkeenhan syyllinen on lopulta mies! Pääsiäisen aikoihin perheen raskautettu joutui huonoon jamaan ja tämän vuoksi oli kutsuttava hätiin Mies, joka kuuliaisesti toimitti spanieleita erinäisille huoltoasemille muutamien satojen kilometrien päähän, olihan niiden päästävä kilpailemaan Lappeenrantaan, tietenkin! Mihinhän sitä joutuis ihminen ilman Uunoa <3
 

Uuno, Vauvakirja sekä Kertun teinimutanttininjakilpikonnamaiset käpälimet

Raskausaika on sujunut sangen leppoisasti (Uunon vastaus voisi olla toisenlainen...) - nyt siis eletään aikaa 35+5. Maha on kovin pieni ainakin meikäläisen mielestä ja tässä oon ootellu, että koskahan se oikein kasvaa!? Tai koska minä kasvan, kun ei ole tullut lokakuusta ku muutama hassu kilo ja käpälätkään ei ole ainakaan toistaseksi paisunu vesipalloiksi! Alun pahoinvointien jälkeen on siis menny ihan hyvin, mitä nyt pääsiäisen aikaan tosiaan käytiin viettämässä sairaalassa kolmisen päivää, kyllä oli tuskasen tylsää! Onneksi siskokulta tuli hätiin ja toimitti tarvittavan määrän kompiaisia, kukkia ja muita viihdykkeitä osastolle! Oli kyllä vähän noloa jopa, kun hoitaja huuteli ovelta, että "olikos Sanna Vartiainen, täällä olis joku pariskunta tulossa katsomaan". Ja Uunohan sieltä tuli siskon kanssa, mukanaan kukat, pelit ja pensselit. Olivat tulleet osastolle ja kyselleet meikäläistä, johon hoitsu oli esittäny vastakysymyksen, että "koskas se on synnyttäny?". No, ei ihan vielä kuitenkaan, mutta kukat oli hienoja! :))

Tuunattu tippateline :))

 

Paljon on tehty erilaisia hankintoja, paljon tarpeellista mutta varmasti myös paljon turhaa! Nyt alkaa olla jo sellanen tilanne, että pitää ihan vallan käyttää mietintää, että mitähän vielä vois tarvita/ostaa/haluta ;o)) Kaikki isommat eli vaunut, pinnasängyt yms yms on toki hommattu jo, mutta erityisen ylpeä olen upeista asuista, joiden ostaminen käy terapiasta. Viime päivinä olemme muodostelleen asukokonaisuuksia ja suunnitelleet, mikä potkuhousu sopii mihinkin bodyyn jne. Myös pesu, kuivaus, silitys ja kaappiin siirtäminen kaikkine osavaiheineen on vienyt mammalomalaisen ajasta ison osan. Hyvin antoisaa touhua! Miksei aikustenkin osastolla vois olla yhtä upeita värejä?!?

Asukokonaisuuksia koossa 50-56cm

Yks sellanen asia, mihin oon törmänny tässä tiineyden aikana on kyllä jäänyt suorastaan sapettamaan pariin kertaan - nimittäin ihmisten negatiivisuus ja ihme pelottelut liittyen raskauteen tai siihen, kun taapero lopulta maailmaan putkahtaa. Toki usein ensireaktio on onnittelu, mutta aika usein tulee heti perään näitä "vielä on helppoa, ootappa kun se syntyy"-lausahduksia. Uskon kyllä, että vauva työllistää miljoona kertaa enemmän kuin kukaan meikäläisen tilanteessa osaa koskaanikinä kuvitellakaan ja varmasti sitä kulkee ympäriinsä zombien ominaisuudessa seuraavat 18 vuotta :D MUTTA silti, onko sen oltava niin kovin negatiivista kaiken kaikkiaan, miksei kukaan muista ensimmäisenä mainita sitä, kuinka upea ja mahtava kokemus sen oman taaperon saaminen voi olla tai mitä positiivista siitä äiti/isi-ihminen saa. Onko se sitten jälleen sitä perisuomalaista asennetta parhaimmillaan? Nämä tällaset pelottelut, että "nauti vielä kun voit", sitten kun vauva syntyy et pääse enää mihinkää/sulla ei ole aikaa mihinkään/parisuhde kärsii/koirista pitää vähintäänkin luopua/kotoa et pääse mihinkään = elämä loppuu. Siis en suostu, en millään keinoin, uskomaan, että se nyt niin KAMALAA voi olla! Ja se synnytyskin, on varmasti ikävä tilaisuus ja paljon enemmän, mutta toisaalta jotku on jopa valmiita lähtemään siihen rumbaan toistamiseen, hulluimmat jopa vielä useammin! Meidän mamma, jolta oon varmaan aika paljon periny elämänasenteita muutoinkin, on lähestulkoon ainut joka on todennut mm. synnytyksestä, että "se on positiivista kipua ja siitä selviää hengissä kyllä".  Ja jos se vauvan/lapsen saaminen olis NIIN kamalaa, niin kaipa niitä sitten suurimmalla osalla ihmisistä olis vain yksi! Eli en suostu luopumaan positiivisuudesta tässäkään asiassa, uskallan edelleen odottaa ihan yhtä luottavaisin ja avoimin mielin uutta perheenjäsentä tähän meidän bändiin! Menköön se vaikka (jälleen) lapsellisuuden ja hälläväliä-asenteen piikkiin! :D Asioilla on tapana suttaantua sano meikäläinen ;o)

Vaatteet_pienet

Alkuun olin pöyristynyt kun Uuno ehdotti, että tulokashan voi sitten nukkua äitiyspakkauksessa alkuun - siis mitä, että pahvilaatikkoon meidän laps? :D No, sittemmin huomasin, että sehän taitaa olla ihan normaali käytäntö ja olen suopunut ajatukselle. Sisustuskin alkaa olla tuunattu valmiiksi;

Vain tuhisija puuttuu :)

Nyt alkais olla käsillä ne ajat (3vkoa arvioituun lähtölaskentaan), kun olis asennettava lehmänläikikäs turvakaukalo Volleen ja pakattava synnytysnyssäkkä valmiiksi. Ja mikä tärkeintä, valita ne pienet vaatteet, mitä tulokkaalle puetaan ensimmäisen automatkan ajaksi. Se on sangen vaativa homma ja uskon, että on pidettävä äänestys aiheesta. Jatkokierrokselle on valittuna tällä hetkellä 4 erilaista asukokonaisuutta. Pitänee esitellä ne blogissa tässä joku päivä, niin pääsette valikoimaan mun puolesta. Uunolta ei kysytä, äänestäis kuitenki jotain kurapyöräaiheista sekä mulle että vauvalle kotiutumisasuksi ;o)

Kyllähän näiden kanssa iskee jo valinnanvaikeus ja pinotkin kaatuilee! Uunokin totes "mulla ei oo koskaan ollu noin paljon vaatteita" ja se on paljon sanottu häneltä, jolla on ne tsiljoona erilaista T-paitaa!

Vaikka kuvia riittäis vielä vaikka kuinka ja juttuakin, on nyt poistuttava auringonottoon tuonne pihalle 8) Me toivotellaan kaikille tovereille lepposaa kesää - täällä rentoudutaan ja nautitaan kaikesta tästä tukaluudesta, mitä viimeiset tiineysviikot tuo tullessaan. Elämä on ihanaa! <3

Setteri_rento

Raskautuksia ja monenmoisia kommelluksia

Hetki on vierähtänyt viiimeisimmästä blogikirjoituksista, itseasiassa melkein 2kk! Äkkiä se aika viuhtoo etiäpäin ja nyt kun aloin miettimään, mitä on tapahtunu marras-joulukuussa, niin pää on aika tyhjä. Se ei tietysti ketään yllätä, mutta meikäläiselle itelle se kertoo ehkä eniten siitä, että melkosessa "humussa" on menty eteenpäin. Oon ollu aina aikamoinen viipottaja (lienee lievä ilmaus...) ja nyt on joutunut oikeasti myöntämään, että ei vaan jaksa. En muista koskaan aikaisemmin olleeni niin totaalisen uupunut ja rikkipoikkikatki, ku näiden kahden kuukauden aikana. Oon ehkä myös ollu aika hyvä sietämään väsymystä, ajelemaan pitkin öitä autolla maailman ääriin muutaman tunnin unilla yms yms, mutta nyt on ruumis laittanu aika tavalla vastaan näihin harrasteisiin. Kamala(n ihana) tunne! No onneksi väsymykseen on ihan looginen selitys, enkä oo potenu ollenkaan huonoa omatuntoa siitä, että oon helposti saattanu nukkua 3h päikkärit ja siihen päälle vielä 10h yöunia! Makiaa :)) Lupaan, ettei tästä tuu mitään raskausblogia, mutta julkaistaan nyt tämä yksi (ainakin) otos, koodilla 15+6 :))

Marraskuussa viuhdottiin töissä tukka putkella, käytiin parit koirakisat ja oksennettiin.
Jyviksen kotikisat oli aika huikee suksee, Adan BIS-voitto lauantaina ja Colinin eka CACIB ryhmävoitto-höysteillä veti Pirren aika hiljaseksi. Nähtäväksi jää mitä Colinista eli KilinKolinPentuperkeleestä vielä tulee, spanjelispesialisti Frank Kane kovasti meinas, että vuoden päästä se on voittamaton. Uskoisko tuohon sitten, karvottomaan räpsyyn ;o) Aika näyttää!

Mitä tulee oksentamiseen, olen ehkä kehittynyt alan spesialistiksi. Sitä on kehittäny huikeita tapoja purjota millon missäkin, huomaamattomasti ja kaiken jälkeen pitämään naaman peruslukemilla ja jatkamaan sitä mikä kesken sattuui olemaan. Esimerkkejä löytyy pitkä litania, esimerksiksi asiakastapaaminen, kokouksen puheenjohtajuus, meikkaaminen, autolla ajaminen, koiran trimmaus yms. Kaikista huvittavinta on se, että suhtautuminen ko. toimintaan on muuttunut täysin, ystäväni oksu on vieraillut sen verran tiuhaan, että siitä on tullu ihan erilainen toimitus, tyyliin "oota hetki oksennan ja tuun sitten". Sitähän nyt voi verrata vaikka roskien viemiseen ja telkkarin sammuttamiseen. No, onneks helpottaa pikkuhiljaa ja ehkä se kaikkein heikoin olotila alkaa olla takanapäin juurikin tuon oksentamisen vähentymisen myötä, toivossa on hyvä elää ja silleen ;o)

Joulukuussa sitten onki sadellu tota vettä ihan apinan raivolla ja sekös on mielen vetäny veikeäksi. Ihan järkyttävää, että vielä joulukuun lopussaki on maa vihreenä! Messariviikonloppuna tuli taas huikeita tuloksia tiimille, kiitokset jokaiselle vielä kertaalleen! Anun kanssa heitettiin rundi Liettuaan, tapahtumarikas reissu sekin. Onneks autoon murtauduttiin vasta Tallinnassa palatessa ja onneksi isommalta vahingolta säästyttiin! Positiivista ajattelua, huomatkaa :D

Uunon tekemä Joulutonttu, joulusiivouksen tuotoksista :))

Vesisadetta päästiin jouluksi pakoon pohojoseen, Rovaniemellä sentään oli lunta kunnolla ja pakkastakin parhaimmillaan -15. Hitto kun se on niin kaukana kaikesta, muutein asuisin jo siellä! Ja niin, koskaan en oo pakkasesta ja kylmyydestä valittanu. Ainakaan ääneen tai ainakaan kovin usein. Joululoma meni pääasiassa syödessä ja maatessa, lumienkelitä tehdessä ja ulkoillessa. Mikäpä sen ihanampaa <3

Lauran ja Melissan jouluteema

Kyllähän siinä tietenki yhtä sun toista muuttujaa tuli kun ihmisiä oli torpassa 5-10, koiria 5-8 ja muut liikkuvat osat päälle. Hermanni nyt ei petä koskaan ja tämän vuoden Tapsan perinteisten karkureissujen sijaan päätti hänen setterimäisyytensä kiskoa kitaansa 300g konvehteja ja päälle sitten vielä puolikkaan Voimariini-rasian. Lienee ajatellut, että Voimariini takaa nopeamman sulatuksen. No, lensihän se, tasaisesti molemmista päistä..."ja meillä kaikilla oli niin mukavaaaa" :D

Saunakoira Plulu

Itse vietin viimeisen varsinaisen lomapäivän vähän toisella tavalla ku oli alunperin kuvitellu. Piti shoppailla ja touhuta yhtä sun toista, mutta toisin kävi. Läksin viemään siskoa ja Melsua junalle ja koska heidän kantamukset olivat valtaisat, jopa Melissalla joka oli saanut uuden ja upean sängyn joulupukilta, parkkeerasin Volvon mahdollisimman lähelle junaa, sopivan poikittain ja sopivan keskelle Matkakeskuksen jo valmiiksi ruuhkautunutta pihamaata. Siitä oli kätevä raahata kaksi valtaisaa matkalaukkua, Melissa ja hänen Uusi Upea sänkynsä ja parit muut nyssäkät oikeaan junavaunuun. Jostain syystä en kuitenkaan, tällä kertaa, jättäny Volvoa käyntiin vaan sammutin kiltisti ja lukitsin ovetkin (yllättävää). No, sisko ja Melsa löysivät paikkansa, laukut saatiin kätevästi säilytykseen niille tarkotettuun paikkaan, halit vaihdettua ja moikat sanottua. Vaan kun nuorempi sisko meni omalle paikalleen penkille vilkuttamaan ikkunasta isommalle siskolle, ei tätä näkynytkään missään. No eipä kai kun repii junan ovea auki alkukantaisella raivolla todetakseen, että eihän se enää aukene ja kirottu kulkuneuvo kiitää jo kohti Tamperetta varsin kiihkeällä tilannenopeudella. Ja niin he istuivat, sisko ja sen sisko sekä Melissa omassa sängyssään samalla tuolilla ja pohtivat vastausta kysymykseen "wot tu tuu nau"? Puhelua Uunolle, koska siellä se järki sijaitsee. Muuten ihan hyvä idea, mutta Jyväskylän ja Jämsän välillä on kovin paljon niitä tunneleita, jotka vievät luonnollisesti kuuluvuuden puhelimesta. Vihdoin saatiin Uunoon yhteys tekstiviestillä "Sanna jäi junaan, nouda Jämsästä. Volvo poikittain asemalla, vara-avain voi olla takin taskussa. Ei puhelinta mukana eikä rahaa". Siinä tovi kirmattiin kohti Jämsää (60km Jyväskylästä) jossa sitten konnari toivotti meikäläiselle hyvää matkaa säälivä katse naamallaan. Ja niin, eihän siellä mitään sisätilaa ollu vaan pelkkä kylmä, ankea pysäkki. Läksin tutkimaan lähimaastoa ja löysin Teboilin, jonne Uunokin sitten lopulta. Matkalla muistan pohtineeni, että ens kerralla otan mukaan edes ne rikkinäiset tuNput ja päätin, että joku päivä vielä alan isoksi ja fiksuksi. Miestä nauratti, minua ei.

Ai niin ja, Uunon mukaan tämä videolla esiintyvä kuåriainen muistuttaa etäisesti liikkeissään meikäläistä, mene ja tiedä :D

http://www.youtube.com/watch?v=-NGN4J6F_vI

Negatiivisuus vs. Positiivisuus...kumpi voittaa - päätä ite!

Ajattelin rauhallisen sunnuntaiaamun kunniaksi kirjotella aiheesta, josta erityisesti pidän. Tai ainakin sen toisesta puolesta. En voi lakata ihmettelemästä sellaisia ihmisiä, joiden vastaus mihin tahansa kysymykseen on aina jotenkin negatiivinen. Sanotaan "ei " ennen kuin ehditään edes pohtia, voisiko sittenkin vastata "kyllä". Sellaiset lauseet kuten "ei se ennenkään ole toiminut" vois mun mielestä unohtaa ihan tyystin ja ihan vaikka opetella sellaisia ilmauksia kuten "joo, hyvä idea, mutta ota huomioon tämä ja tämä seikka". Tuokin olis jo huomattavasti ystävällisempi ja neutraalimpi vaihtoehto! Parasta tietysti, jos pystyisi aidosti toteamaan "hyvä idea, olen mukana!". No tottakai tämä riippuu asiayhteydestäkin ja ei aina voi olla ns. joojoo-mies, mutta perusidean tästä ymmärrätte varmasti, ainakin siinä tapauksessa jos olette itse innostuneet joskus jostakin ja muistatte sen tunteen, kun joku toinen tulee ja lyttää mielestänne hienon ja käyttökelpoisen idean täysin. Tällaisia ihmisiä eli ankeuttajia piilee joka kulman takana. Tärkeintä onkin ehkä se, että antaako niiden lannistaa omaa meininkiä ja fiilistä, vai ei. Suosittelen jälkimmäistä vaihtoehtoa erittäin lämpimästi!

En nyt myöskään tarkoita sitä, etteikö joskus olisi kestettävä ikäviäkin asioita, eihän elämä pelkkää ruusuilla tanssimista toki ole. Joskus on siis ihan hyvä ja terve asia, että ketuttaa ja näin pitääkin olla. Mutta jos on siunattu positiivisella asenteella, niin ketutustakin voi oppia sietämään aavistuksen paremmin ja kenties pääsee myös nopeammin siitä yli. On myös eri asia olla aidosti hymyilevä ja positiivinen, kuin vääntää naamalle tekohymyä. Mutta uskon, että eron näiden kahden välillä voi helposti havaita.

Mutta mistä tällainen negatiivisuus sitten sikiää ja miksi sitä on niin paljon jokapäiväisessä elämässä kohdattava? On jotenkin uskomatonta, miten joillain ihmisillä ei ole mikään koskaan hyvin. Silloin kun omassa elämässä ei ole ilon aiheita ja kaikkia on yhtä harmaata mössöä, ainut ilonaihe löytyy toisten ihmisten mollaamisesta, heidän tekemistensä ja elämänsä arvostelemisesta ja ns. alas ampumisesta. Joillekin tästä tuntuu kehittyneen suoranainen pakkomielle ja jos ei ole mitään faktatietoa millä mässäillä, aletaan värittää tarinoita tai jopa keksimään niitä ihan itse. Herää kysymys, että missä on tällaisten ihmisten oman elämän pienet ja suuret ilot, joilla sen päivän voisi täyttää? Niin ettei jäisi aikaa negatiivisten asioiden vatvomiseen ja toisista pahan puhumiseen? Valitettavasti se taitaa mennä niin aika pitkälle niin, että se mihin elämässään keskittyy, myös koko ajan lisääntyy.

Pahinta kuitenkin tässä negatiivisuuden kylvämisessä on se, kuinka helposti ja salakavalasti sellainen leviää myös ympärillä oleviin ihmisiin. Jos paikalla on kymmenen iloista, hymyilevää ja innokasta ihmistä ja yksi, jolla on naama norsun ketulla, niin kyllä se yksi valitettavasti vaikuttaa koko porukan fiilikseen ja syö toisten iloa. Tietysti voi pyrkiä pysymään kaukana sellaisista ihmisitä, joiden tietää levittävän ympärilleen negatiivisuuden varjon. Mutta aina sekään ei onnistu, koska ankeuttajat voivat pesiytyä vaikkapa työpaikoille, jolloin heitä on vaan siedettävä tai niin, vaihdettava työpaikkaa, mikä ei tietenkään pitkällä juoksulla ole oikein toimiva ajatus, koska sitten olisi alituiseen lähdössä.

Uskon itse, että tässä on kyse loppujen lopuksi omista valinnoista. Toki siihen, onko mieli negatiivinen tai positiivinen, voi vaikuttaa eletty elämä ja sen mukanaan tuomat pettymykset ja onnistumiset ja kenties perimäkin. Mutta silti, oli tilanne kuinka surkea tahansa tai asiat kuinka solmussa hyvänsä, se on loppujen lopuksi Stellan sanoin "itsestäs kiinni miten tämänkin kuvan värität". Uskon, että kyse on elämänasenteesta ja jos haluaa omaksua positiivisen elämänasenteen, keskittyy aina vain enemmän ja enemmän hyviin asioihin, mahdollisuuuksiin ja mahdolliset huonot asiat, epäonnistumiset ja uhkatekijät jää pienempään arvoon. Vaikka eihän ne toki sieltä kokoaan häviä, aina on olemassa riskejä! Mutta uskallan väittää, että postiivinen mieli ajautuu ajan kuluessa myös sellaisiin haasteisiin, joissa se pääsee oikeuksiinsa ja joissa se viihtyy. Vastuuhan on meillä jokaiselle itsellä!

Tässä on viiden minuutin video joka kertoo Asenteesta, nimenomaan positiivisesta sellaisesta. Mitenhän olis tämän kaverin käyny, jos asenne olis jotain muuta?

http://www.youtube.com/watch?v=13N6gAlhAqg&feature=related

Näihin sanoihin ja tunnelmiin tällä kertaa, nyt me aletaan Räikkösen kanssa suunnittelemaan nallekokoelman mittavaa pesuoperaatiota :))

Clubin tunnelmia

Piknikin antimia

Lohjalla vietettiin amerikkalaisten lyttynokkaspanieleiden mittavia kokoontumisajoja lokakuun 16.päivä.
Club showssa on aina mielenkiintoinen tuomari, yleensä rodun kasvattaja USAsta. Niin tänäkin vuonna. Pääerikoisnäyttelyn, Messarin joulukuun koitosten ja ehkä vuosittaisen Maailma Voittaja-näyttelyn ohella Clubi on yksi vuoden ehdottomista must-tapahtumista. Se on tilaisuus, jossa ennen kaikkea tavataan ystäviä ja pidetään hauskaa, vietetään siis aikaa mitä parhaimmassa seurassa. Nyt jo toista vuotta peräkkäin meillä on ollut paikalla myös nyyttärivoimin kerätty piknik-pöytä, jonka herkut tuntuu olevan vuosi vuodelta mitä makeimmat. Ihan jo siis pelkästään syömisen takia kannatti paikalle ilmaantua! Itse olen ajatellut, että oli erkkarin tai clubbalrin tuomari kuka hyvänsä ja puheet ennen koitosta mitä tahansa liittyen iänikuiseen tuomaripeliin ja politikointiin, paikalle on mentävä ja mitä enemmän saadaan haalittua koiria paikalle, sen parempi. Clubia siis odotettiin kuin kuuta nousevaa ja oltiin kissoja pistoksissa koko porukka, kukin tahollaan pitkin Suomen maata. Eihän siinä meinannut viikolla enää malttaa nukkuakaan ;o)

Clubilaisten eväitä

Clubbarissa jenkit arvostellaan väreittäin niin, että mustat kisaavat keskenään, kirjavat omana sarjanaan ja ascobit eli blondit ja suklaamonnit (eli ruskeat) erikseen. Joka väristä valitaan uros ja narttu BIS-kehään, jossa siis lopulta kisaa 6 koiraa. Tämän lisäksi tietysti on perinteiset BIS-pennut, BIS-kasvattajat, BIS-veteraanit sekä extrana leikkattuturkkisten sarja, johon saa osallistua jenkit, jotka ovat syystä tai toisesta päässet pitkästä tukastaan. Meidän joukkue saapui paikalle sankoin joukoin: pentuja oli 2, mustia 5, ascobeja 4 ja kirjavia 3 sekä yksi lyhyttukkasarjalainen, Prinsessa Ludivine :))

Kun on kyseessä suht isotöinen turkkirotu, vaatii tämä tietysti hurjan määrän työtunteja turkkien parissa ennen h-hetkeä. Pohjatyö kuitenkin tehdään jo viikkoja, kuukausia ennen näyttelyä sillä yhdessä yössä ei ihmeitä saavuteta niin koira turkin kuin yleiskunnonkaan kannalta. Itselläni oli 4 näyttelyyn ilmoitettua jenkkia kotona, joista vain kaksi ns. täydessä turkissa ja kyllä voin todeta, että hirmu paljon enempää en olis jaksanutkaan. Näiden pesut, treenit, lenkitykset ja kaikki se huippukuntoon ns. virittäminen vie tuhottomasti aikaa, eikä siinä työtunteja lasketa! Sen tietää jokainen, joka on turkkikoiraa kisakunnossa vuodesta toiseen pitänyt. Ei siinä toden totta jää aikaa eikä energiaa soitella läpi tuomareita ja pohjustaa voittoja, kuten jälleen olen kuullut näyttelyn jälkeen puhuttavan. Katkaistakseni huhuilta siivet, totean nyt ääneen, että pari viikkoa ennen näytteä sain tietää tuomarimme sukupuolen, että näin syvä oli ystävyytemme. Jokainen, joka asiaan oikealla tavalla suhtautuu, tietää sen, että nämä puheet ovat vain kateellisten panettelua ja uskoisinkin, että "tyhjät tynnyrit kolisee eniten". Kovalla työllä, periksiantamottumuudella ja ítsensä likoon laittamisella ne huippunäyttelykoirat rakennetaan! Ei siinä tarvita puheluita tai suhteita, ei politikointia eikä kieroiluja. Riittää, että antaa kaikkensa ja keskittyy olennaiseen.

Tällä kertaa sillä päästiin seuraaviin tuloksiin, liki 80 ilmoitetun jenkin joukosta:

BIS1, BIS3, BIS4, BIS5, BIS-pentu, BIS-kasvattaja, BIS-leikattuturkkinen ja monta monta muuta hienoa voittoa ja sijoitusta!

Nyt on siis kiitoksen aika - KIITOS meidän huikealle joukkueelle, jokaiselle yhdessä ja erikseen! Uskomatonta mitä yhteen hiileen puhaltamisella voidaankaan saavuttaa! :))

Täydelliset tulokset ja kuvat ilmaantunevat http://www.sannavartiainen.com/ -sivustolle pikimmiten, tässä kuitenkin ensimakua tunnelmista:

BIS-pentu Very Vigie Good Looking

BIS1 Very Vigie Fame ND´Fortune

BIS-kasvattaja kennel VERY VIGIE

Sydämelliset kiitokset haluan lähettää Laurentille Sveitsiin siitä, että näin monta upeaa Very Vigie-koiraa on tällä hetkellä Suomessa. Näin saattaa käydä, jos yhteistyö perustuu luottamukseen ja vanhat konkarit luottavat nuorisoon. Muistan nimittäin elävästi vieläkin vuosien takaa erään sähköpostin, jonka loppuun Laurent oli kirjoittanut kuvauksen minusta "The girl is very talented.". Olin pakahtua ylpeydestä, olinhan ihan aloittelija ja tuollainen kohteliaisuus spanieligurun sanomana oli enemmän kuin lottovoitto. Sen lauseen seurauksia voidaan nyt lukea esimerkiksi näiden Club Show-tulosten muodossa. KIITOS LAURENT!  <3